Eilen hän mahtui syliini. Tänään hän muuttaa pois.

Poikani on muuttanut pois kotoa.
Hän on ensimmäinen lapseni, ensimmäinen todellinen rakkauteni.
Olen pelännyt sitä päivää, jolloin hän muuttaa pois, siitä asti kun sain hänet. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, se on totuus. Tiesin jo silloin, että se ihana olento, joka lämmitti käsivarsiani ja läpäisi ihoni, ajatukseni, tunteeni ja sieluni vastasyntyneen villieläimellisen tuoksullaan, lentäisi jonain päivänä pois. Muistan pohtineeni muutaman päivän ajan, miten voisin säilyttää tuoksun, jotta voisin ottaa sen esiin sinä päivänä, jolloin hän ei enää asuisi kanssani. Tietysti arki, rutiinit, unettomuus, väsymys, kaikki se, mitä silloin kävimme läpi, saivat minut luopumaan epätoivoisesta yrityksestä löytää siihen vastausta. Ehkä se tapahtui sen synnytyksenjälkeisen masennuksen varjossa, joka minulla oli ja josta en tiennyt mitään ennen kuin vasta myöhemmin.

Olen lähes kolmen viikon ajan harjoitellut puremaan rikki tätä tunnetta siitä, etten voi enää laskea häntä mukaan kaikessa, mitä kotona teemme. Muutama päivä sitten kysyin häneltä puhelimessa: ”Tuletko viikonlopuksi kotiin?”. ”Olen kotona, minulla on nyt oma koti”, hän vastasi.
”Se on totta, okei, ilmoita, jos olet tulossa tänne viikonloppuna”, vastasin hänelle samalla kun suljin kyyneleeni pieneen lokeroon myöhempää iltaa varten …
Mutta oikeastaan halusin sanoa: ”Eiii”, sinun kotisi on aina kanssani. Tule, jotta saan halata sinua, koska kaipaan sitä niin kuin minulta puuttuisi ilma.
Jälleen kerran katoin hänelle pöydän, tottumuksesta, mutta otin hänen lautasensa pois, kun tyttäreni huomautti siitä.
Hän ei ole öisin omassa sängyssään meidän kodissamme. Hän on nyt omassa kodissaan.
Mutta entä jos hän on surullinen enkä voi nähdä sitä? Niin kuin olen nähnyt sen joka kerta, kun hän on ollut surullinen kaikkien näiden vuosien aikana? Tiedän aina, kun jokin ei ole hyvin hänen kanssaan, koska hän liikkuu, puhuu ja katsoo minua eri tavalla, riippumatta siitä, kuinka paljon hän luulee voivansa piilottaa tuon tunteen minulta. Mutta nyt en voi nähdä sitä.

Noin viikko ennen kuin hänen piti muuttaa pois, muistan heränneeni keskellä yötä ja itkeneeni, täynnä lohdutonta tunnetta.
Olin nähnyt unta, että istuin Argentiinassa taksissa yhdessä lasteni kanssa. Etsin puhelimestani isäni osoitetta. Mutta koska se on tyypillistä painajaisille, en löytänyt sitä. Ärsyynnyin, eikä mikään toiminut puhelimessani. Sanoin tytöille, että menisimme lepäämään hieman. Katsoin poikaani ja sanoin, että voisimme myöhemmin mennä ravintolaan. Hän vastasi, ettei halunnut sitä, että hän halusi olla yksin. Ärsyynnyin enemmän ja etsin kiihkeästi isäni talon osoitetta. Harhailimme kaduilla alueella, joka ei ollut tuttu, enkä tiennyt, missä olimme, mutta vakuuttelin itselleni, että kaikki oli hyvin ja tavallista. Heräsin itkien, koska poikani ei halunnut olla kanssamme …

Ja niin, valveen ja unen välissä, aloin ajatella, että hän muuttaa pian pois.
Yhtäkkiä koin vahvan läsnäolon tunteen hänestä pienenä, istumassa vieressäni. Hän on ehkä viisi- tai kuusivuotias ja hänellä on kauniit, oranssit hiuksensa. Hän on juuri sellainen hoikka ja pieni kuin hän silloin oli. Voin melkein täysin elää uudelleen tunteen siitä, kuinka silitän hänen pieniä käsivarsiaan. Hänellä on yllään pehmeät shortsit ja sininen, hihaton T-paita. Voin tuntea hänen hiuksissaan makean, hieman happaman tuoksun sen jälkeen, kun hän on juossut auringossa.
Hän katsoo minua suurilla, ruskeilla silmillään samalla kun pidän häntä sylissäni. Painajainen sai minut ymmärtämään, että se, että hän muuttaa pois, on minulle suuri asia. Suuri kuin meri.

Soitamme toisillemme usein, okei … minä soitan hänelle usein, mutta hän vastaa aina. Vitsailemme ja keskustelemme. Hän kertoo sen, mitä haluaa, uudesta elämästä, jota hän saa tutkia, opinnoistaan, uusista ystävistään ja juhlista. Hänen kertomustensa kautta saan elää uudelleen jännittävää ja mielenkiintoista opiskelijaelämää. Olen niin iloinen hänen puolestaan, koska muistan tuon ajan lämmöllä ja ilolla.

Mutta haluan hänet lähelleni. Haluan voida tuntea, kuinka sydämeni pehmenee, kun hän suukottaa ja halaa minua joka kerta, kun hän lähtee ovesta ulos ja joka kerta, kun hän tulee kotiin, kuten hän on aina tehnyt. Kun kaipaan häntä, etsin hänen viestinsä joltain aiemmalta päivältä, jossa hän kirjoitti: ”Gracias mami <3”, tai ”Yo también te quiero mami <3”.

Kaikki vanhemmat käyvät tämän läpi. Onko se siksi, että se on niin tavallista, ettei lähes kukaan puhu siitä pienestä surusta, joka tarkoittaa sitä, että lapsi lähtee pesästä?

Kuinka olisin koskaan voinut kuvitella, että juuri tätä äitini tarkoitti sillä, mitä hän sanoi minulle silloin, kun hän yhdessä ystävieni ja muiden perheenjäsenteni kanssa tuli hyvästelemään minua, kun muutin Suomeen? Muistan sen illan linja-autoasemalla, muistan pelkoni, johon sekoittui into, jännitys ja unelmat tulevaisuudestani. Muistan äitini kyyneleet ja omani, kun katson häntä. Hän halasi minua tiukasti ja kuiskasi minulle: ”Et ymmärrä, että revit palan minusta irti.”
”Ei se ole niin kamalaa, mami, minulla tulee olemaan kaikki hyvin ja kirjoitan kirjeitä usein”, vastasin.c
”Ymmärrät minua, kun sinulla on omia lapsia”, ja sitten hän suuteli minua poskelle samalla kun pyyhki kyyneleeni.

Mami, olit oikeassa, eikä poikani ole muuttanut niin kauas minusta kuin minä lähdin sinusta.
Perdón mami, te quiero siempre hasta el cielo ida y vuelta, infinitas veces.